"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin, ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui; tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan — hän puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, — ja minusta se oli niin perin surullista… Niin meni päivä mailleen, ja silloin istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä, jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä… Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus… jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?… Kyllä, se se oli varmaan. Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"
"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta.
"Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."
"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.
"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"
"Minä vien sen itse hänelle!"
"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse… kuinka pääsisit neidin luo keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."
Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni sormuksen ympäri ja huudahti:
"Ei, ei… en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille itselleen…"
Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.
Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.