En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.
Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.
Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen, vaikken itse ollutkaan mukana.
Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina, kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen — kuinka helppo onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! — mutta, kuten vanha ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.
Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui. Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli "ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan, kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.
Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.
"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.
Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.
Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä. Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä neidille.
Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut, kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat. Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.