Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin, että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.
Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli kamarineitsyen äänen.
"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta, armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.
Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa. Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko nousi ja hän saattoi mennä linnaan.
Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että lapsi aikoi hiipiä ulos.
Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen käteensä, joka hapuili ovenripaa.
Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi riemuitsevalla äänellä:
"Enkös sitä jo arvannut… hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"
"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"
Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet kietonut juonillaan.