"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan vastustelevan lapsukaisen.
"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.
Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan — hurjassa ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt — heittäytyi hän äidin sänkyyn ja nyyhkytti ja itki.
Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:
"Kas tuossa, ota… ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin, viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."
Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.
"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille nyreissään… Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne, minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja miehensä kera."
Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään, tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita ihanuuksia.
Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.
Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän kyynelissään hääpäivänsä.