Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.
Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.
Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:
"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"
"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta ajatuksistani."
Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.
Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin helppoa unissa.
Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa. Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän itsekin, mutta muuten urhokas mies.
Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin, astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.
"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"