"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.
"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.
"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta sormuksestaan.
"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta, "teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."
Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi herrakseen.
Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen, voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.
Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.
Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai sormuksensa.
Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.
Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta, saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta: