"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."
Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän kadonnut.
16.
Rustaa Hornin Hairahdus.
Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta; mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, — kaikki tämä häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.
Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään. Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä. Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven pakosalle.
Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi rykmentti hakattiin kokonaan maahan.
"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä nyökkäsin myöntävästi.
Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin. Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut kaksi linnotusta, — "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista… totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata taalaria köyhille!" — Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.
Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri. Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään: