"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa… Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on tapahtuva muutos ensi tilassa…"
Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus nousi yhä korkeammalle.
"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta vahinkoa!"
Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan — sillä kirje, joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle… kuninkaan ankarat sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut valtiokanslerin luona täällä Tidössä — hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän oli.
Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja kärsimättömyyttään.
Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat, ja puna hehkui hänen poskillaan.
"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään idästä päin?"
En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä hartioilleni sanoen:
"Sinä sentään ymmärrät minut!"
"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi salamoita.