"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä lähettää hän…? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja, jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia miehiä… Ymmärtävätkö he minut…? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin olisi tuotava minulle… Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas, täytyy tässä joku muutos tapahtua."
Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.
"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja anna tämä hänelle!"
En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.
Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.
Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää. Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille kenties vihaisempi kuin kuningas itse.
Vihdoin eräänä iltana — minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa — sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään. Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.
Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten. Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.
Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän todella jotakin viereisestä huoneesta.
Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.