Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.
Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan. Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven toisella puolen.
En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen. Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä, jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen, mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.
Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin, istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka sijaitsi aivan lähellä.
Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin, etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa, kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.
Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.
Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää vaaraa, joka uhkasi.
Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.
"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla… Mutta voit luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan…"
"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät minut!"