Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön, jonka jälkeen hän virkkoi:
"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua tuomaan sinut tänne Penkuniin… enkä minä ole sinulta sanallakaan kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"
"Ja kuitenkin petät minut… mutta usko minua, on olemassa yksi, joka näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."
Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:
"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty…"
Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta vapisevalla äänellä:
"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."
Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen, tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun kaikki ihmisapu petti.
Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.
Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani. Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos jotakin sellaista olisi kysymyksessä.