No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn — oli tarpeetonta täällä herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia — työnsin hiljaa ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta. Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan. Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.
Kaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi rakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli kiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla muuta kuin pari katkonaista lausetta.
"On tärkeää, ettei hän tule liian pian", virkkoi rakuuna, ja toinen vastasi:
"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy… kukaan ei häntä laahaa mukanaan."
Rakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin ymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:
"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet valtaansa!"
He katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi luonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja toisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli tosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti selvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli minusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut. Sillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.
Kulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä kautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan lukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella varovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet pelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.
Sisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella. Näin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven siihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu säppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta kuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli mahdoton pelastua senkään kautta.
Kun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan vaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen päänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun tulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan: