"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"
Hän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä ei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja lujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin olen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima lämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia tahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.
Aluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt luottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi, että olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin häntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja sanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut omistajalleen.
"Ja nyt on sormus täällä", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät harmista, "täällä tällä miehellä…"
"Rakuunalla?" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut sellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.
"Ei, vaan toisella", vastasi hän. "Mutta he ovat molemmat samassa vyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu kuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan palveluksessa… Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut olla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on kullanhimo kivettänyt!"
"Kuka sitten on tuo toinen?" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä rouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.
"Toinen on roisto", vastasi hän. "Hän on olevinaan kauppamies, mutta hän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa."
"Ja sormus…"
"Sormus on hänen käsissään!"