"Mutta, rakas lapsi", kysyin häneltä, "miksi et mennyt rouva Kristinan puheille?"
"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti minua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan luo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen käsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva Kristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän puolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden kohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin. Kun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden luo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että sotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle."
"Lapsi parka!" sanoin hänelle. "Et ole silloin astellut kukitettuja polkuja sotamarskin talossa."
"Kukitettuja, en", vastasi hän. "Mutta koskaan en ole kadottanut toivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon."
"Sen hän tekeekin", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen varmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän teki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan toistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:
"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta, häntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan, että minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva Kristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän eräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi senkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä päätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä toisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut mitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen kinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon eteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan epäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada oikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin ylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella, kunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt unhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni sormuksen ja paljastaakseni petturin."
Hän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta. Kauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti sentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen tuotteliasta liikettään toisella taholla.
"Mutta sen sijaan paiskattiin ovi auki", jatkoi kertojatar, "ja minä seisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni unhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken aikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain henkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä henkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin uskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä ilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että puolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle myös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua puolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka tässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen herrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos lahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta minun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota paitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti oli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin ehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi saapunut paikalle."
Minä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle viekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta ei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa paljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän tahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta, ennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä kovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.
"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden", jatkoi tyttö, "mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin sisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin lujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden puolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut sormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja samaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen oikealle omistajalleen. Nyt…"