Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:
"Aikooko kuningas naida?"
Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:
"Kuningas on nuori… ja hänellä on sydän hänelläkin!"
Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.
Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.
Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä. Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.
Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.
En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.
"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle, josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut kuolemaa kuin tein silloin.