Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen… se oli Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle.
Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" — Hän sai pian syytä katua tätä ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!
Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:
"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"
"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni.
"Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"
"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin riippuu vallanperijästä!"
"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."
Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen kuninkaalle, — minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt minun irrottaa hänen levättinsä, — että hän halusi saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen.
"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen maahan!"
"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni, ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."