Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli
Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.
Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä, jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa, joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta. Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.
Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat, jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.
Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään suojellakseen niitä polttavalta auringolta.
Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme. Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita, viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan veressä.
Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin eteenpäin…
Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä, sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla… Se on siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen…?"
"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta, että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta… mitä meidän silloin on tehtävä, veli Kaarle?"
Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin, mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.
Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea hänen kasvoistaan.