Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat, melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa, mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä sydäntä.
Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan. Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:
"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"
Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään.
Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:
"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"
Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän. Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen. Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä ne haluatte!"
Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani, iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta, ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.
Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies, ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus, kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä, jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.
Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen yltyneellä vauhdilla.
Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille, vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa, aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin, että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen alla.