Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona, Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä, jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa ihaillut.
"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" — sanoin minä, ja ukon vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen. Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin palvelukseen.
"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa. Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei…"
"Hänet pelasti Pertti?" — keskeytin minä.
"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" — lisäsi hän — "kohta sen jälkeen tuli hän Henrik herran palvelukseen!"
Sana hän lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa, jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.
"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta ennen Henrik herran häitä… asia peitettiin hiljaisuuteen; niin, sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään. Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan…" Mummon pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.
"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki, mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan, sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."
"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"
"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä maistuu… Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta hän on hänen luonansa."