Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti tuleen. Samassa aukeni ovi.
Sisään astuivat poika Pertti ja hän. Viimeksi mainittu oli kaunis mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä, kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan, että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"
Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.
"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin ukko. — Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.
"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.
"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.
Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään, seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen suonissaan.
Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.
Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.
Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.