Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä, seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.
Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä kertaa Pertti puhui.
"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa takaisin!"
Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen
Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.
"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen hän oli!"
Hän lausui sanan hän samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut isänkin lausuvan.
Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti häntä enää pysähdyttänyt.
"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.
Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. — "Huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään.
"Onko hän vielä Lehtisissä?"