Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.
Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.
"Sen laukauksen ampui hän!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"
"Kuinka sen tiedät?" kysyin.
"Hän on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin hän ei ole ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"
Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan. Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.
Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan kuolemaan.
Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.
"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen. Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä. Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen, tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."
Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni, kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada lisäväkeä Puolasta.