Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla, jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat, sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin hoidettu.
"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.
"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"
"Herra Johan Banér?… Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"
"Niin, heistä voi helposti erehtyä… Mutta tämä on Johan Banér, ja hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn…"
"Niin, niin… nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän luoksensa? Hän näyttää komealta."
Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella. Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään vastata tehtyyn kysymykseen.
"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety, herra Henrik Fleming. Mutta kas… mitä se merkitsee, näyttää kuin hän olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."
Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan muu kuin hän, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat, kammottavat silmät, — niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.
Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus poistui.