"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."
Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.
Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne… Mutta mitä tämä merkitsee?"
Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.
"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä ihmisten."
Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan, ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin, peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä hän, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää, että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten kartanoon.
Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma, että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.
"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään. Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään. Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen jäädä palvelukseeni."
Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.
"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni, mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen. Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne, herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."