Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä, kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu, joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan iskun rintaansa.
"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan… niin, tahdon sen häpeäkseni tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään. Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."
Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.
Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen kääntyi hän ja sanoi:
"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."
5.
Viimeinen herttua.
Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi, koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat. Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta. Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.
Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse. Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon nimi oli Ingeby.
Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä, Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi Uplantiin.