Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.
Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.
"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin olet kaatanut karhun, — ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän kyllä, mitä tarkotan…"
"Karhun… karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."
"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa, meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että… rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti sutkaukselleen.
Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa herra Anteron kanssa.
Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.
Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan, ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää, että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin eteenpäin.
Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta, sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin. Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli sisarensa luona Sundbyholmassa.
Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.