"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"
Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.
Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.
Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.
Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain kuulunut.
Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman lähemmäksi maantietä.
"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului silloin huudahdus takaani.
Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut. Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä. Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani, valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti molemmat veljekset.
"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle, samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta Sundbyholmaan… sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano, että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille… ymmärrätkö?"
Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden, josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin, jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä. Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.