Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin, näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen kaulallaan, — kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.
Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen kasvoilleen.
Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla ja lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.
Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.
Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.
"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"
Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.
"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?" puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan, ja veljesi luona."
"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"
Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi: