"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo…"
"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"
"Ei koskaan tapahtumaan? — Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."
"Knut, onko totta mitä sanot?"
"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on veljeni!"
Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.
Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin; mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä muusta miten parhaiten voi.
Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.
Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää, kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi, autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa hieman kokemusta sodassa.
Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.