Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin, sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa, mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä joukko pikku linnotuksia — kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" — joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin. Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin, että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista, silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun 12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua makasi.