Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua tulemaan lähemmäksi.
"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan", sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.
Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.
"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle vielä muuan palvelus…"
Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi minulle innokkaasti kädellään.
"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä hänelle… Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta silloin… silloin olisin minä mennyttä."
Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:
"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni… en luullut, että minut niin pian kutsuttaisiin… jaa, jaa, näyttää kuin päiväni olisivat lopussa… Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään, muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." — —
Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.
Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi minulle, että sain poistua.