"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"
"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten, että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.
Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa nojaten ja sanoi suurella innolla:
"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän viipyy täällä ja odottaa minua?"
"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"
"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa, oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat sinua kotiin Ruotsiin… Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."
Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.
Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.
Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan, ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui helmikuun 9 p:nä.
Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa, kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna, jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.