"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään, kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä surua.
Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa, joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.
Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle. Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen sotaan.
Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä, jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.
Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni. Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi, ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.
Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle, jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut. Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä arvotuksen ratkaisun.
Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.
Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin, ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.
"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului katkeralta.
"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.