"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies, "että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan! Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin totta kuin elän… leikki ei ole vielä lopussa!"
Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.
"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.
Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut, että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.
"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu… saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."
Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.
Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin rouva.
Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.
Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä, niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin naimatarjouksen.
Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan, mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa kättänsä.