Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa aiheutti.
"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin voin sanoa se, että löydän teidät täältä…"
"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan", keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.
"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"
"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden, "veli Sven, sinulla ei ole syytä…"
"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on syytä… Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi… etkö sitten tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, — menetät kaiken, mitä olet perinyt isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi joka miehen ovella…"
Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali, milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt voin kuvailla.
Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.
Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla, niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen, rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.
"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle Filipin leskelle!"