Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle kuninkaan leski.
Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki, ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa. Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän lopun."
Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen äitinsä hautajaiset.
Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa, jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua — neljätoista vuotta, ja kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä, vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja, mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin, kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus, kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun. Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun majesteetillisilla kasvoilla, — kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!
Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa. Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.
Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.
Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.
"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin lempeältä kuin voin.
Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän luottaa ystävällisiin sanoihini.
"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.