"Hän ei ole lapsi, ei… sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee. Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan, vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."
Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.
"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen kerettiläisyytensä tähden… niin, semmoista oli kirjeessä, jonka poikani luki minulle!"
"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.
"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta ja hopea jäisi sinne merien taakse."
"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"
"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään valtaansa pojalleni avuksi… Olen varma, että koko jutussa piilee ilkeä juoni, niin, niin olen!"
Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin, johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen sainkin.
Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella, rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon sitä oli käytetty.
"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään", sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"