Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.
Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista, hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla. Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun, ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.
Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin, miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi, sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.
Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12 p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.
Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla, vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki, kadut leveät ja suorat.
Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa. Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.
Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa. Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka, josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet vielä ehtineet tehdä päätöstään.
"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"
Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan marssivan pois sotajoukkoineen.
Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä, jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin, ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille, milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten, että lastenlapsennekin sitä surevat!"