Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:
"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"
Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.
Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.
Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.
Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta, jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä kesänä.
Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet kuninkaakseen.
"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee kuninkaamme!" —
"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka hän oli.
En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.