"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää puolestasi!"
Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen. Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä. — "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle merkin, että veisin vangin pois.
Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon, jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.
Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos. Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä. Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa, niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän lattiaan, — ja minä heräsin.
Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen keskenään.
Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani. "Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä vaikeneminen?… Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona, samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."
Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot kasvot suurine puhuvine silmineen, — tämä ajatus vei minut epätoivoon. Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.
Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut; kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan henkisotilaat oli majotettu.
Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha, harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun huoneeni.
Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi, että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta jokseenkin pimeänhämärää.