Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.
Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana, kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.
Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin, että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia ääniä.
Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei. Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle, jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan, vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.
Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen. Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta paljon lähempää.
Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone. Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla, kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti kallisarvoinen, pehmeä matto.
Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani, vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen kehys.
Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.
Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat, jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas valkoiselle silkkihameelle.
"Ei, ei ikinä… en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.