Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan ja seisoi kauan vaiti.
"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä… kuinka on tämä muutos tapahtunut?"
"Avunlähetystä… ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla kuin sinun, Maria!… Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi… ei, Maria, älä kysy minulta… älä puhu mitään!… Toivoisin olevani kuollut!"
Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin nuori mieskin.
"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden tarkotusten välikappaleena… minä kyllä kestän, sano minulle, sano, oi, pyydän sinua… mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?… Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut… Sano minulle tämä ehto!"
Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: "Ruotsin kuninkaan kuolema!"
Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti kasvonsa käsillään.
Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä. Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää, jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois, ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä. Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan "Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin, vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.
Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut. Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti. Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan Strengnäsin mummon pojan; — toisekseen olivat he nyt kaikessa tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet minulta paeta.
Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja sanoi: