"Henki hengestä! — Mitään vaalia ei ole!"
"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja kuullut hänen puhuvan, — puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja jalomielisyyden kieltä…. Ei, tuhat kertaa ei! — Annan ilolla henkeni kuninkaani puolesta!"
Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja et tunne… Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata… meillä on vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi vangiksi."
Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa leimusi.
"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo ja sanon hänelle koko totuuden… hän on liian suuri ja jalo langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne…"
"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun, ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä, ja sano sitten ajatuksesi!"
"Vade retro satanas — mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa vastaus.
Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa äänen.
Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden majesteetillisuus.
"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia, että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"