Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.
"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi… Oi, kuinka julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"
"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen hänen huulensa.
"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden ikkunaan.
Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.
Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä — en tiedä mistä se tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös lattiasta — aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni päästä huoneeseen.
Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti äänen, jotta se kuului vain kahinalta.
Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan kaikkia uloskäytäviä.
Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli luovutettu kuninkaan henkisotilaille.
Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä. Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi. Riensin vankilaan ja kysyin vankia.