"Unohda huoles, armahani, nyt Habor seisoo rinnallasi, —"
mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka olen!" — antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui nurinniskoin.
Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi kepin pois suuttuneen herran kädestä, — se oli hänelle lapsen leikkiä, niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä… Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:
"Hyvästi, Signill kaunoinen, suo jäädä kuivaks poskuen. Hyv'yötä koko katsomoon, mi ystäväänsä muistakoon, ei ihmetellen kaaduntain, ei panetellen muistoain."
Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori, että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:
"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, — kenties tavataan toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe minun kävelevän Upsalan katuja."
Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja raskaiden askeleidensa alla.
"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä elämästä ja kuolemasta.
"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.
Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin, kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.