Messeniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.
Huuto: "salainen rudbeckiaani!" — tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun, kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri rudbeckiaaneilta.
Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia, en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.
Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta messeniaaneja kohtaan.
Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin. Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin mitkäkin raiviot.
Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott, kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen — hän oli Messeniuksen vaimo ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär — syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä kummastuksesta.
Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat. Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.
Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.
Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin huulin:
"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista! Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin, tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan jalostaminen, — jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi! — Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin satuttavat kättään herra Äkeen."