Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä, missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi, mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä silmällä, — hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi. Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon kävellessä vartioiden toisen edustalla.
Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.
"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.
Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän lyhyeen ja ynseästi:
"Minä vaanin sutta!"
Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut. Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko uskaltaisi hänen pelastuksekseen.
Hän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei, syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.
Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli, nimittäin 1637.
Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat aatelisvaakunan ja kypärän.
Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä, jotka eivät kypsy sodan jaloissa.