Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai kukaan saattanut odottaa.
Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän omaisuudeksi.
Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin kuninkaallinen lahja!
Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville, sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat kiintyneet mieleeni.
"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika, jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien, täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä, joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."
"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa. Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä tomun ympärillä!"
8.
Puolalainen ruhtinatar.
Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta poppamiehestä — jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä, jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.
Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.