Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen, sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita silmällä minun itseni ollessa poissa.
Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden, että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua, kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta, että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.
Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.
Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella. Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.
Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset, ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa, etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.
Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.
Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja, jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös Marienburgissa.
Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli joulu.
Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa. Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus kenties tullut suuremmaksikin.
Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia. Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä yhä suuremmaksi.