"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!" kehotti Jaakko.
"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.
"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.
"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.
"Mitä täällä sitten asioit?"
"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi, voi, voi."
"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."
Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.
"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko, oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen vastauksen.
"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi sen, että sälytätte moista niskoilleni!… Kuinka voisin minä, mies parka, puuttua niin korkeihin asioihin… Voi, voi, hyvä mies ja jalo pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan… Minulla ei ole tämän sodan kanssa mitään tekemistä… voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa, ainoastaan rauhaa."